Eurooppalaisen elokuvan viikkoja vietetään tänä vuonna 9.–18. joulukuuta. Tapahtuma järjestetään jo kymmenettä kertaa ja merkkivuoden teemana on “Solidaarisuus ja ihmisoikeudet‘. Tapahtuman järjestävät Euroopan komission Suomen-edustusto ja Euroopan parlamentin Suomen-toimisto yhdessä EU-maiden Suomen- suurlähetystöjen ja kulttuuri-instituuttien kanssa.
Ohjelmassa on yhteensä 23 elokuvaa eri EU-maista ja elokuvaviikkojen kunniavieraana olevasta Ukrainasta. Tarjolla on silmät avaavia dokumentteja ja sydäntäsärkevää draamaa, ja monet esitettävistä elokuvista ovat tulosta useiden maiden välisestä yhteistyöstä. Useat tämänvuotiseen ohjelmistoon kuuluvat elokuvat ovat saaneet arvostettuja palkintoja omissa maissaan sekä kansainvälisesti. Festivaalin koko ohjelma löytyy täältä.
Näytöksiin on vapaa pääsy. Eurooppasaliin (Malminkatu 16, Helsinki) mahtuu 100 katsojaa. Kuhunkin näytökseen aletaan jakaa lippuja puoli tuntia ennen näytöstä Eurooppasalin aulatilassa. Elokuvat on tekstitetty englanniksi.
Italian suurlähetystö ja Italian kulttuuri-instituutti esittävät Agostino Ferrenten elokuvan Orchestra di Piazza Vittorio (2006). Näytös sunnuntaina 11.12. klo 15.15. Kieli italia, tekstitetty englanniksi.
Juonikuvaus
Elokuvamuotoinen päiväkirja kuuluisan Orchestra di Piazza Vittorio -yhtyeen syntyvaiheista. Orkesteri syntyi Mario Troncon ja Agostino Ferrenten aloitteesta Rooman lähiössä, jossa italialaiset ovat “etninen vähemmistö”. Tronco ja Ferrente toivat yhteen (katu)muusikoita jotka ovat kotoisin kaikkialta maailmasta. “Jos haluatte nähdä Piazza Vittorion siniset palmut, Romeon ja Julian kaupungin Rooman, jos haluatte kuulla “Mission impossiblen” cimbalomilla mustalaistyyliin soitettuna, jos haluatte nähdä kuubalaisen joogaamassa, valkoisen Vespan selässä ajavan intialaisen, joka ei käytä kypärää, jotteivät hänen hiuksensa menisi sekaisin, rakkaudesta hullaantuneen ecuadorilaisen, vaaleaanpunaiseen pukeutuvan arabimachon, hindiksi laulavan casertalaisen, autotallistaan häädetyksi joutuvan argentiinalaisen, Uto Ughiksi itseään luulevan intialaisen sitaristin, tablaa soittavan newyorkilaisen tai senegalilaisen griootin, joka vie italialaisen oppilaansa vihille. Jos haluatte tietää, kuinka sanotaan ’paska’ saksaksi, arabiksi, espanjaksi, jos haluatte tietää kuinka käytetty auto kaupataan Tunisin markkinoilla, kuinka juuri Roomaan saapuneen rajahstanilaisen täytyy ensitreffeillä tarjota tytölle appelsiinijuoma, kuinka valmistetaan intialainen chai käyttäen purkkeja myös perkussioina, tai senegalilainen couscous Senegalin voittaessa Ranskan jalkapallon MM-kisoissa 2002, jos haluatte tietää kuinka tupakka poltetaan väärin päin tai kuinka kaupunki saadaan ostamaan aikuiselokuvia esittävä elokuvateatteri, ja erityisesti jos haluatte tietää kuinka lauletaan sanaton laulu… Jos haluatte nähdä ja tietää kaiken tämän, silloin teidän on mentävä katsomaan tämä elokuva. Rakastutte takuulla tähän maailmaan ja sitä asuttaviin ihmisiin”.
Ohjaajan sana
Katsoessani materiaalia uudelleen kysyin itseltäni eikö olisi oikein, kerrottaessa ihmisistä jotka jättävät kotimaansa etsiäkseen onneaan muualta, keskittyä dramaattisiin tarinoihin, jotka koostuvat tuskallisista eroista, uhrauksista, riistetyistä oikeuksista, rasismista. Mutta ne tarinat päättyvät liian usein huonosti. Sitä kaikki pohjimmiltaan odottavat. Mutta minä todistin ja olin osa maahanmuutosta kertovaa tarinaa, joka kaikesta huolimatta päättyy hyvin, oikein hyvin. Ja ehkäpä – sanoin itselleni – näinä aikoina saattaisi olla tärkeää tuoda julki Orchestra di Piazza Vittorion kaltainen onnellisesti päättyvä tarina. Joka on kuitenkin tosi.
(Agostino Ferrente, elokuvan ohjaaja ja Orchestra di Piazza Vittorio -yhtyeen perustaja)