Tämä sivusto käyttää teknisiä, analyyttisiä ja kolmannen osapuolen evästeitä.
Jatkamalla selaamista hyväksyt evästeiden käytön.

Preferences cookies

DocPoint – Helsinki Documentary Film Festival 2021: Gianfranco Rosi

20-vuotisjuhlavuottaan viettävä DocPoint – Helsingin dokumenttielokuvafestivaali järjestetään verkkofestivaalina 29.1.–7.2.2021. Tarjolla on kattava otos tämän hetken kiinnostavimpia dokumenttielokuvia niin meiltä kuin maailmaltakin. Luvassa on monta maailmanensi-iltaa, kansainvälisillä festivaaleilla jo palkittuja elokuvia sekä muita kiinnostavia uutuuksia. Festivaalilla nähdään Gianfranco Rosin miniretrospektiivi, jossa ovat mukana hänen vuonna 2008 ilmestynyt elokuvansa Below Sea Level, vuoden 2010 El Sicario, Room 164 ja vuoden 2020 uutuus Notturno

Lipunmyynti: https://docpointfestival.fi/liput/

 

Italialaisen dokumenttielokuvan lahjakkaimmat tekijät puskevat usein joko taidemuodon hybridikäsitettä (Frammartino, Marcello ja Minervi) tai työskentelevät lyhytelokuvien ja galleriateosten rajapinnalla (Ancarani). Yksi on kuitenkin ylitse muiden: Gianfranco Rosi. Hänessä kiteytyy dokumentaristin itsevarma persoonallinen lähestymistapa ja poliittiset aiheet, mutta myös upea visuaalisuus ja kiireettömyys.

Eritreassa syntynyt ja Istanbulissa ja Roomassa kasvanut Rosi on tunnettu mosaiikkimaisista hahmokavalkadeista, joissa nivoutuvat yhteen poikkeustilassa elävien ihmisten kamppailu ja heidät toisiinsa yhdistävä geografia. Häntä kiinnostava tematiikka näkyy niin debyyttielokuvassa Below Sea Level, Venetsian ja Berliinin elokuvajuhlilla palkituissa Sacro GRA ja Fuocoammare -elokuvissa kuin hänen tuoreimmassa teoksessaankin.

 

Notturno

Italia, Ranska, Saksa 2020

Ohjaus: Gianfranco Rosi

Kesto: 100′

Kieli: arabia, kurdi

Tekstitys: englanti

Ikäraja: K12

 

“Notturno on kolmen vuoden aikana Irakin, Kurdistanin, Syyrian ja Libanonin alueilla kuvattu elokuva, joka rakentaa mosaiikkimaisen kuvan sodan ja kauhun yössä elävästä alueesta. Pelko on läsnä mutaisilla pakolaisleireillä ja puhelimien ääniviesteissä. Eniten yötä pelkäävät ISIS-terroristijärjestön kauheuksia todistaneet lapset.

Jo ensimmäinen kuva on allegoria. Kauniin yön pimeydessä sotilasjoukot marssivat tasaisina aaltoina kameran ohi. Sotilasjoukkojen, konfliktien ja taisteluiden aaltoliike on toistuva ja arvattava jo vuosisatojen ajoilta. Yön pimeydessä näkymätöntä vihollista vastaan taistellaan ja harjoitellaan väsymättä.

Toisiinsa linkittymättömissä kohtauksissa näemme metsästäjäpojan, vartioivia naissotilaita ja menetettyjen miesten muistoja itkeviä naisia. Mielisairaalan potilaat järjestävät teatteriesityksen, joka saa miettimään, ovatko isänmaalliset iskulauseet vain opeteltua teatteria ja sanahelinää ilman sydäntä. Onko kaikki toivo jo menetettyä?”

– Otto Kylmälä, docpointfestival.fi

 

El Sicario, Room 164

Ranska, USA 2010

Ohjaus: Gianfranco Rosi

Kesto: 84′

Kieli: espanja

Tekstitys: englanti

Ikäraja: K16

 

“Kaksi fiktiivistä elokuvaa juolahtaa aiheesta mieleen. Denis Villeneuven jylhä Sicario (2015) ja Steven Soderberghin lempeämpi Traffic (2000). Molemmat kertovat julmasta huumesodasta Meksikon ja Yhdysvaltain rajalla. Sicarioiksi kutsutaan tämän sodan pyörittäjien eli narcojen ammattitappajia.

Gianfranco Rosin dokumenttielokuvasta El Sicario (2010) on kuitenkin riisuttu lähes kaikki elokuvallinen. Siinä on vain mies, joka puhuu ja piirtää reilun tunnin ajan ankeassa motellihuoneessa, Meksikon rajalla.

Dokumentti muistuttaakin enemmän Roberto Savianon raporttia ZeroZeroZero (2013), maailman kokaiinikaupan ruumiinavausta. Toisin kuin siitä valmistetussa upeassa tv-sarjassa, Savianon intensiivisessä kirjassa on lähinnä järisyttäviä ja vääjäämättömiä faktoja, loputtomiin.

Faktapohjalla mennään El Sicariossakin. Elokuvan alussa tappaja pukee ylleen kaksinkertaisen, hartioiden yli ulottuvan mustan huivin asetellen sen tottunein liikkein peittämään kasvot. Istuu sitten tuoliin käsissään iso vihko ja tussi ja alkaa selostaa kuvan kera, miten taitavasti tappaa oikea sicario.

Tämä tehokas ammattilainen elää omasta mielestään normaalia perhe-elämää, on koulutettu, istuu ehkäpä paikkakuntansa valtuustossa, osaa puhua, pukeutua ja käyttäytyä. Sicarioksi häntä aletaan kouluttaa jo lukioikäisenä. Pojalle vilautetaan makeaa elämää ja houkutellaan jännityksellä: on kiihottavaa saada ajettua huumeilla lastattu auto rajan yli Juárezista El Pasoon.

Korkeakoulusta pääsevät narcojen valitut suhteiden avulla armeijaan tai poliisikouluun, jossa opitaan kätevästi paitsi järjestyksenpitäjien tavat myös aseenkäyttöä ja kuulustelutekniikoita. Ja sitten kun on valmistuttu, omat miehet tietenkin sijoitetaan sopiviin kaupunkeihin ja tehtäviin.

Tappaja puhuu lakonisesti ja rauhallisesti, huokaisten aina välillä. Sicarioiden toimintatavat havainnollistuvat yhä uudestaan piirroksilla. On kuin katselisi teurastajaa selvittämässä ruhon paloittelua.

Kamera taltioi lähietäisyydeltä. Katselen järkyttyneen lumoutuneena. Ja yhtäkkiä miehen puhe kiihtyy, ja elokuvan loppu on vähintäänkin yllättävä.”

– Jaana Semeri, docpointfestival.fi

 

Below Sea Level

Italia, USA 2008

Ohjaus: Gianfranco Rosi

Kesto: 115′

Kieli: englanti

Tekstitys: englanti

Ikäraja: K12

“Aavikkomaiseman täyttävät kuluneet asuntoautot ja -vaunut sekä jokunen bussi. Osa kulkee edelleen, osa ei. Taivas on korkea, aurinko polttava ja yö pimeä. Ilmatorjuntatykistön äänet kuuluvat läheiseltä armeijan harjoitusalueelta. Täällä asuakseen on tingittävä vedestä, sähköstä, osoitteesta ja asemasta yhteiskunnassa. Vastineeksi saa omaa tilaa ja rauhaa olla. Ystäviäkin täältä saattaa löytää, jos on kärsivällinen. Ajan mittaan jotkut heistä ehkä uskoutuvat ja kertovat oman tarinansa. Tervetuloa Slab Cityyn.

Moderni siirtokunta sijaitsee Sonoran aavikolla Kaliforniassa, lähellä Meksikon rajaa. Maantieteellisesti alue on merenpinnan alapuolella, ja omalla tavallaan pinnan alla ovat myös aavikolle asumaan päätyneet, perinteisestä yhteiskunnasta irtautuneet ihmiset. Kukin on omillaan, mutta myös täällä, kuten kaikkialla, tunnetaan ja luodaan yhteisöllisyyttä.

Gianfranco Rosin palkitussa elokuvassa Below Sea Level näemme hetkiä seitsemän slabcityläisen elämästä 2000-luvun alkuvuosilta. Monet heistä ovat päätyneet Slab Cityyn jäätyään kodittomiksi. Jotkut ovat halunneet paeta. Taustalla on rahattomuutta, traumoja, traagisia menetyksiä, mielenterveys- ja päihdeongelmia, rikostuomioita, väkivaltaa.

Pitkistä projekteistaan tunnettu Rosi vietti vuosia Slab Cityssä tutustuen ihmisiin ja onnistuen saamaan heidän luottamuksensa. Kuvan ulkopuolella pysyttelevä ja mitään kommentoimaton elokuvantekijä on kuin kärpänen katossa: kamera todistaa niin intiimejä olosuhteita, hetkiä ja tarinoita, että elokuvaa on syytetty eksploitatiivisuudesta. Samalla dokumentin voi kuitenkin nähdä alleviivaamattomana puheenvuorona kodittomuudesta, epäonnistuneesta politiikasta ja jakamattomasta ihmisarvosta. Rosi ei katso kohteitaan alaspäin tai tuomitse.

Slab Citystä tuli sittemmin trendikäs turistikohde, eivätkä Carol, Cindy, Kenny, Lili, Mike, Sterling ja Wayne asu siellä enää. Kaliforniassa on edelleen virallisesti kodittomia yli 150 000, enemmän kuin missään muualla Yhdysvalloissa.”

– Suvi Heino, docpointfestival.fi

  • Järjestäjä: DocPoint
  • Yhteistyössä: IIC Helsinki