Rakkautta ja Anarkiaa -festivaalin ohjelmistossa on tänäkin vuonna kiinnostavia elokuvia italialaisilta ohjaajilta ja Italiaan liittyvistä aiheista.
Tarkka ohjelma, lisätiedot ja liput sivulla https://hiff.fi/.
Italia, Ranska, 2018
Ohjaus: Matteo Garrone
Käsikirjoitus: Massimo Gaudioso, Matteo Garrone, Ugo Chiti
Näyttelijät: Edoardo Pesce, Marcello Fonte
Kesto: 102′
Varoitus: tämä on se toinen, ei bella Italia. Gomorra-elokuvasta (R&A 2008) tuttu harmaansävyinen ja ankea periferia, epätoivon maisema, luo puitteet urbaaniksi länkkäriksi tituleeratulle Matteo Garronen uusimmalle elokuvalle. Lännenelokuvien arojen tavoin tässä kalseassa betonihelvetissä vallitsee vahvimman laki. Se vahvin on entinen nyrkkeilijä Simoncino (Edoardo Pesce): moottoripyörällä hurjasteleva, kaikkien kammoksuma rikollinen. Hänen terrorinsa kohteeksi valikoituu useimmiten ystävällinen ja pienikokoinen, rähjäistä koirahoitolaa pitävä Marcello (Marcello Fonte), joka haluaisi vain elää rauhassa, pitää huolta rakkaista koira-asiakkaistaan ja tyttärestään. Haave lomasta tyttären kanssa vaatii kuitenkin hämäriä bisneksiä.
Marcellon, jonka kasvot ovat suoraan kuin neorealismin ajan elokuvista, ja tätä kiusaavan Simoncinon välillä vallitsee outo riippuvuussuhde. Lopulta Daavidin on kohdattava Goljat – ja se ei ole kaunista katsottavaa.
Italialaiset muistavat 80-luvulla sattuneen väkivaltaisen “Maglianan koiramiehen” tapauksen, josta elokuva saa innoituksensa. Kotimaassa yleisö- ja arvostelumenestykseksi noussut Dogman palkittiin myös Cannesissa: Kultaisen palmun nappasivat sekä Fonte että elokuvan koiratähdet.
– Hilla Okkonen
Piranhas (La paranza dei bambini)
Italia, 2019
Ohjaus: Claudio Giovannesi
Käsikirjoitus: Maurizio Braucci, Roberto Saviano, Claudio Giovannesi
Näyttelijät: Mattia Piano Del Balzo, Viviana Aprea, Francesco Di Napoli
Kesto: 105′
Kotiarestissa istuva kummisetä lahjoittaa asearsenaalinsa teini-ikäisille napolilaispojille, jotka haluavat ottaa oman kaupunginosansa huumekaupan hallintaan. Ennen tositoimiin ryhtymistä on kuitenkin katsottava YouTubesta, kuinka AK-47-rynnäkkökivääriä oikein käytetäänkään. Ei ole helppoa olla millenniaali eikä mafioso – saati sitten milleniaalimafioso.
Claudio Giovannesin ohjaama Piranhas perustuu mafia-järjestö Camorrasta bestsellereitä kirjoittaneen Roberto Savianin teokseen La paranza dei bambini (2016). Elokuvan käsikirjoitus palkittiin Berliinin elokuvajuhlien pääkilpasarjassa Hopeisella karhulla. Niin ikään Savianon romaanista filmatisoitu Gomorra valittiin kymmenen vuotta sitten festivaalin toiseksi parhaaksi elokuvaksi, eikä Piranhas edes pyri välttämään spin-off-luonnettaan.
15-vuotiaan Nicolan (Francesca Di Napoli) johtamat aloittelijarikolliset haaveilevat helposta rahasta, jolla ostaa merkkilenkkareita, skoottereita, samppanjaa ja kokaiinia. Onnenkantamoisen avulla nousu ryysyistä rikkauksiin käy nopeasti, mutta alamaailman huipulla pysyminen vaatii raakaa (sanan kaikissa merkityksissä) työtä.
– Marko Ylitalo
USA, 2018
Ohjaus: Jonathan Sutak
Näyttelijät: Tom Hooker, Stefano Zandri
Kesto: 86′
Den Harrow oli italodiskon suuria artistinimiä. Don’t Break My Heart ja Future Brain olivat top 10-hittejä useissa maissa. Saksassa keikkoja riittää yhä.
Alkuperäisiä motiiveja ei paljon peitelty. Den Harrow viittaa sanaan denaro, raha. Eikä tarvinnut olla musiikkiekspertti huomatakseen, ettei Den Harrowina levynkansissa ja keikoilla nähty miesmalli Stefano Zandri itse laulanut mitään. Samat taustanauhat soivat aina keikoilla – ja Den Harrowin 1980-luvun lopun levytyksillä lauluääni vieläpä kiistatta vaihtui.
Dons of Disco on vakava dokumentti poskettomasta aiheesta. Zandri ei osaa laulaa eikä edes lausua englantia. Silti hän kiistää jyrkästi tosiasian, sen että hittibiisit lauloi oikeasti amerikkalainen Tom Hooker. Kaiken huipuksi Hooker päättää kuusikymppisenä ryhtyä vielä esiintyväksi taiteilijaksi – nimellä Den Harrow.
Dons of Disco on synadiskon Searching for Sugar Man. Kyse ei ole vain Milli Vanilli -tyyppisestä vedätyksestä, vaan kahden menneitä haikailevan miehen verisestä riidasta. Tarina showbisneksestä, identiteeteistä sekä maineen ja hyväksynnän tavoittelusta on hävytön ja hullu – mutta aina syvästi inhimillinen.
– Kalle Kinnunen