Rakkautta ja Anarkiaa -festivaalin ohjelmistossa on tänäkin vuonna kiinnostavia elokuvia italialaisilta ohjaajilta.
Mahdolliset muutokset ohjelmaan ovat nähtävissä sivulla https://hiff.fi/.
Boys cry (La terra dell’abbastanza)
ohjaaja: Damiano D’Innocenzo, Fabio D’Innocenzo
kesto: 96 min
kieli: italia
tekstitys: englanti
näytökset:
21.09. klo 18:15 Kinopalatsi 5
25.09. klo 16:30 Kino Engel 2
29.09. klo 18:45 WHS Teatteri Union
Giorgetto Giugiaron muotoilema Fiat Panda vaeltaa kultaisessa valossa jossain päin Rooman yöllistä rajaseutua. Autossa Mirko ja Manolo pohtivat, mitä elämällä tulisi tehdä. Näennäisesti ovet ovat auki mihin tahansa, mutta rotkosta on pitkä matka reunalle. Siinä samassa joku kävelee auton alle, ja paikalta paniikissa pakenevat pojat jättävät yliajetun kuolemaan keskelle katua. Kukaan ei nähnyt mitään, mutta kun Pantanon klaani kuulee tapahtuneesta, pojille tarjoutuu mahdollisuus jättää hanttihommat lopullisesti albanialaisille, romanialaisille, romaneille ja muille.
“En ole voinut viime aikoina kovin hyvin. Voin todella paskasti”, Mirko sanoo joitain kuukausia myöhemmin. “Koska ajattelet. Lopeta ajattelu”, Manolo vastaa.
Mafia muuttaa pojat kuoriksi itsestään. Heidän tunteensa karkaavat keittiön kellastuneen tapetin alle ja moraalin rippeet rapisevat muruina kivilattian halkeamiin. Äitiään tavatessaan Mirko on paikalla muttei enää koskaan läsnä. Manolon isä ei ole lapsestaan kovin kiinnostunut ollutkaan.
Damiano ja Fabio D’Innocenzon esikoisohjauksessa Rooma on hyinen kaupunki, jossa alamaailman torakat illallistavat köyhyyden raiskaamilla ihmiskohtaloilla. A.C.A.B.:n (R&A, 2012) ja Suburran (2015) kuvaajana tunnettu Paolo Carnera näyttää katsojalle rumaa kauniisti.
-Mikko Raatikainen
Daughter of mine (Figlia mia)
ohjaaja: Laura Bispuri
kesto: 100 min
kieli: italia
tekstitys: englanti
näytökset:
21.09. klo 16:15 Orion
23.09. klo 14:00 Kinopalatsi 8
25.09. klo 18:30 Kinopalatsi 1
Kymmenvuotias Vittoria (Sara Casu) kääntyy rodeokilpailuissa väärästä kulmasta ja törmää Sardinian seksihelteen villitsemään pariskuntaan. Keskeytynyt akti saa miehen ärjäisemään, mutta vaalea nainen nykii pikkumekkoaan hieman alemmas ja yrittää halata. “Äiti!” Vittoria huutaa – ja juoksee toisen naisen syliin.
Todellisuudessa molemmat naiset ovat hänen äitejään, kuten Vittoria pian ymmärtää. Viinaan ja miehiin menevä Angelica (Alba Rohrwacher) antoi hänet syntymässä pois lapsettomalle ja kunnolliselle Tinalle (Valeria Golino). Virallisia adoptiopapereita ei kuitenkaan koskaan tehty, joten Tina auttaa Angelicaa mukisematta niin lannanluonnissa kuin siivoamisessa. Kun Angelica pyytää Tinaa maksamaan tonnien veromätkyt, raja on viimein vedettävä. Viimeisenä oljenkortenaan Angelica lupaa lähteä iäksi, kunhan Tina vain auttaa ja antaa tavata Vittorian vielä viimeisen kerran.
Vaikka Angelican ensimmäinen humalainen halausyritys sai Vittorian pinkaisemaan pakoon, kaoottinen ja sähäkkä Angelica alkaa kiehtoa tyttöä yhä enemmän. Urkuharrastuksen pariin kannustava Tina alkaa pian vaikuttaa tylsältä, kun ollakseen cool pitäisi osata kertoa kielaritekniikasta koulun pihalla. Laura Bispuri (Sworn Virgin, R&A 2015) kuvaa elokuvassaan hienovaraisesti, miten muuttuva voimatasapaino ja pelko tyttären menettämisestä ajaa molemmat äidit epätoivoisiin tekoihin.
-Sanni Myllyaho
Nico, 1988
ohjaaja: Susanna Nicchiarelli
kesto: 93 min
kieli: englanti, saksa, tšekki
tekstitys: englanti, osittain englanti
näytökset:
21.09. klo 21:00 Orion
24.09. klo 18:45 Andorra
29.09. klo 18:30 Andorra
Suuri yleisö ei juuri muista Nicoa sen jälkeen, kun hän The Velvet Underground -yhteistyön jälkimainingeissa julkaisi ensimmäiset soololevynsä. Nicoa se ei kiinnostanut – Christa Päffgen oli kyllästynyt imagoonsa 1960-luvun muusana. “En ollut onnellinen, kun olin kaunis”, Nico/Christa toteaa Susanna Nicchiarellin biopicissa, jonka ohjaaja on kertonut syntyneen ihailusta juuri tuota nostalgian täydellistä puuttumista kohtaan.
Nico, 1988 kuvaa Nicon viimeistä kiertuetta, jonka aikana laulaja keskeyttää keikkoja, riitelee bändinsä kanssa ja juo liikaa. Kuohuvasta 1960-luvusta on jäänyt heroiiniriippuvuus, joka kulkee mukana arkisesti kuin nilkkasukat, sekä huumevieroituksessa oleva poika Ari, jonka Nico antoi pois, koska ei pystynyt huolehtimaan tästä. Vaikka Arin rooli elokuvassa on pieni, Nicchiarelli on kertonut elokuvan pohjautuvan pitkälti haastatteluun tämän kanssa.
Nicoa näyttelevä Trine Dyrholm ei näytä Nicolta eikä kuulostakaan täsmälleen häneltä, mutta ehkä juuri siksi elokuva toimii – sitä katsoessa joutuu ajattelemaan Nicon legendan uusiksi. 1960-luvun ajoista nähdään vain välähdyksiä Warholin elämää kuvanneen Jonas Mekasin filmien kautta, mutta maanläheisessä elokuvassa on silti nostalgiaa. Se kohdistuu Christan lapsuudestaan muistamiin pommitusten ääniin toisen maailmansodan lopun Berliinissä. Nuo tuhon ja hävityksen äänet vaikuttavat olevan keskeinen osa sitä mielikuvitusta ja luovuutta, joka on yksinomaan Nicon, eikä sidoksissa häntä ympäröineisiin miestaiteilijoihin.
-Katri Tenhola
Italialaisohjaajien lisäksi ohjelmistossa on myös osittain Italiassa kuvattuja elokuvia.